Blue Pearl, Emerald Pearl ja Labrador Antique – Norjan kolme kuuluisaa graniittia
Siinä missä Etelä-Euroopan maat kuten Italia, Kreikka ja Turkki ovat kuuluisia marmorista, graniitista puhuttaessa tulee muistaa Pohjoismaat, ja erityisesti Norja.
Vuonna 2015 Norja oli kolmanneksi suurin graniitin, basaltin ja hiekkakiven viejä maailmassa, ohittaen mm. Kiinan ja Etelä-Afrikan. Vuonna 2019 Norja nousi graniitin viennissä toiselle sijalle kymmenen prosentin markkinaosuudellaan (Intian osuus oli 44%).
Norja on seismisesti muita pohjoismaita aktiivisempaa aluetta, ja erityisesti rannikolla maanjäristykset eivät ole harvinaisia. Etelä-Norjassa sijaitsee siirrosvyöhyke, jossa kalliolohkot idästä ja lännestä kohtasivat ja törmäilyn seurauksena järjestäytyivät uudelleen suhteessa toisiinsa. Radiohiiliajoituksella on selvitetty, että Etelä-Norjan graniittivyöhyke on noin 900 miljoonaa vuotta vanha (Neumann, 1960) ja muodostui prekambrin orogeneesin viimeisillä hetkillä. Toisaalla, Koillis-Norjan Kongsberg-Bamble –lohkon graniitti on pienirakeisempaa ja saanut lopullisen muotonsa uudelleenkiteytymisessä. Siirrosvyöhykkeiden graniittilohkojen mineraalikoostumus voi poiketa toisistaan huomattavasti, ja tästä johtuen läheisiltäkin alueilta voi löytyä ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan hyvin erilaista kiveä. Yleistäen voi kuitenkin sanoa, että Keski- ja Pohjois-Norjan graniitti (esimerkiksi Størenin vaaleanharmaa kivi) on enemmän samankaltainen muiden yhtenäisten ja pienirakeisten graniittien kanssa, kuten Ruotsin Bohus Grey ja Suomen Balmoral Red.
Vanhin kaivosalue
Historiallisesti tärkeimpänä ja tunnetuimpana kaivosalueena on pidetty Länsi-Norjan rannikkoa. Entisessä Hordalandin läänissä sijaitsevan Hespriholmenin uskotaan olleen maan ensimmäinen louhos, joka lienee ollut käytössä jo kivikaudella. Keskiaikaisista louhoksista ja kaivoksista on mainittu mm. Lyklingfjorden (Bømlo), Bergholmen (Reksteren), Vargavågen ja Lysekloster (Os), Kvernes ja Ådland (Samnanger), Sævråsvåg (Lindås), Arsvågen (Fusa) ja moni muu Bergenin ja Stavangerin välille jäävällä alueella ja Rogalandin läänin saarilla.
Noihin akoihin arvostettiin erityisesti helposti työstettäviä pehmeämpiä kivilajeja kuten vuolukiveä (steatiitti), josta tehtiin esineitä ja esimerkiksi muotteja korujen valamiseksi jalometalleista ja tinasta.
Tunnettiin myös paikallinen marmori (Sunnhordlandin alue), mutta sitä käytettiin pääasiassa jauhettuna kalkkilaastin valmistukseen. Vanhin kalkkiuuni sijaitsi tiettävästi Røyksund´issa (Bømlo) ja oli peräisin 1200-luvun alusta. Niinä aikoina talot rakennettiin enimmäkseen puusta, ja kalkkilaastia ja vuolukiveä käytettiin lähinnä uskonnollisissa rakennuksissa. Kovempia mineraaleja ja kiviä, kuten graniitti ja gneissi, alettiin louhia verrattain myöhään 1800-luvun lopussa, ja graniitin louhinta vilkastui kunnolla vasta 1980-luvulla.
Niinkutsuttu “The Great Friction of Breccia” (termi breccia tulee italiasta ja tarkoittaa soraa) kulkee Kristiansandista Porsgruniin. Breksiaksi kutsutaan seoskiveä, jossa kiven tai mineraalin teräväsärmäiset kappaleet tai jyväset ovat jähmettyneet iskosaineeseen, mahdollisesti toisten kivilajien tai mineraalien kanssa. Bugge kutsui vyöhykkeen kiveä tutkimuksessaan Birkelandin graniitiksi. Myöhemmin Barth on pitänyt sopivampana nimetä alue Herefossin mukaan, kun taas Oftendahl käyttää nimeä Fevikin graniitti. Nimeämisen erimielisyyksistä huolimatta on selvää, että Farsundista Osloon kulkeva alue on petrologeille arvokasta seutua, jota luonnonvoimat ovat miljoonien vuosien saatossa muokanneet. Ja hienosti on muokattu, sillä Norjalainen sininen graniitti on nykyään maailmankuulua ja myös arviolta maailman kalleinta graniittia, jota arvostetaan suuresti niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Kivi on eritystä ja omaperäistä, ja sitä voi nähdä käytetyn ympäri maailmaa Vossin hiihtomajoista Dubain pilvenpiirtäjiin.
Itä-Norjassa lähellä Porsgrunia sijaitsee myös yksi Norjan tunnetummista kaivosalueista, Larvik, josta ovat peräisin kaksi tunnettua sinisenharmaata graniittia Blue Pearl ja Emerald Pearl.
Suurimmalla osalla mineraaleja on oma selkeä kiteiden järjestys ja kemiallinen koostumus. Kiven koostumus määrittää sen fysikaaliset ominaisuudet materiaalina, kuten kovuuden, tiheyden, lohkeavuuden ja värin. Jotkin kivet ovat kerrostuneita ja koostuvat yhdensuuntaisesti järjestäytyneistä lehtimäisistä kiteistä, joita kutsutaan lamelleiksi. Näiden kerrosten heijastama valo antaa kivelle hohdetta ja väriä vaihtavan vaikutelman. Tätä ilmiötä kutsutaan labradorisoinniksi (teorian isä ja popularisoija on Ove Balthasar Bøggild)
Blue Pearl
(Graniitti) Blue Pearl (Lundhs Blue) on larvikiitti, jonka maasälpäkiteet antavat kiiltohiotulle pinnalle ominaisen hopeisen ja sinisenharmaan hohteen. Riippuen siitä, mistä kulmasta ja missä valaistuksessa pintaa katsoo, kiven väri voi vaihdella asfaltinharmaasta jäisen vaaleansiniseen. Verrattaessa toiseen suosittuun harmaaseen graniittiin (Steel Grey Intiasta) on kiven pinta elävämpi ja kimaltavampi.
Emerald Pearl
Blue Pearl’iin verrattuna on Emerald Pearl monisävyisempi, sinivihreästä tummanharmaaseen, jopa melkein mustaan, taittava kivi (montsoniitti). Kiven kiteet ovat myös runsaan värikkäät, ja auringonpaisteessa voi kivessä nähdä tummalla taustalla kimmeltämässä sinisten ja hopeisten kiteiden lisäksi smaragdinvihreitä, violetteja ja jopa pronssihtavia sävyjä.
Labrador Antique
Labrador Antique on tummanruskea labradoriitti, jota koristavat mustat, pähkinänruskeat ja beiget läikät ja safiirinsiniset, violetit ja rubiininpunaiset kiteet. Koska kuvio on kohtalaisen tiheä, Labrador Antique ei ole pelkästään kaunis vaan myös käytännöllinen graniitti, sillä sormenjäljet ja tahrat eivät ole sen kirjavammalla pinnalla silmiinpistäviä.
Katso materiaalit ja laske, kuinka paljon unelmiesi keittiö maksaa!
Syvämustan graniitin kolme kirkkainta edustajaa
Blue Pearl graniitilla luotiin yhtenäinen ilme keittiöön
Ulkokeittiö on kotipihan kuningatar
Bianco Sardo graniitti – myös perheasunnossa voi olla tilaa tyylille!
Graniitti
